Minua kiinnostaa tehdä kuvia, joissa olevia asioita ihmiset eivät pysty näkemään tai kokemaan kehonsa kautta. Aiheet kumpuavat tieteellisistä artikkeleista ja keskusteluista tutkijaystävien kanssa, Alma Heikkilä selittää.

Heikkilän Kiasman kokoelmien osaksi tulleesta teoksesta yksi osa tarkastelee leviä ja bakteereja vedessä, toinen orgaanisia ja epäorgaanisia partikkeleita ilmassa, kolmas jäkäliä, juuria, matoja ja mineraaleja maaperässä, neljäs lahoavaa puuta ja sen suhdetta ihmiskehoon.

Täydellisen kontrollin kyseenalaistus

Kiasman Studio K:n korkea, erikoinen tila määritteli teoksen koon ja teoksen pääsy osaksi museon kokoelmia sen tekotapaa. Hauras installaatio ei ollut suotava, mutta koolla saattoi revitellä: teoksen suurin osa on 8-metrinen.

– Halusin miettiä tilaa ja tehdä jotain sellaista, mitä ei yleensä voi tehdä. Tilan ja museoinstituution reunaehtojen mukaan mentiin.

Alma Heikkilä kylläkin kolkutteli reunaehtoja. Hän halusi näyttelytilaan pelkän luonnonvalon museoiden tarkasti kontrolloidun valaistuksen sijaan.

– Museossa on kyse absoluuttisesta ympäristönhallinnasta. Jos ajattelee ilmastonmuutosta ja tulevaisuutta, ehkä senkin pitäisi altistua jonkin verran enemmän ympäristön vaikutuksille. Siksi halusin, että edes valo vaihtelisi muuten niin stabiilissa ympäristössä.

Näyttelyn ajan, maaliskuusta heinäkuun loppuun, alati muuttuvasta valosta tulikin osa näyttelyn kokemista. Valtavasta katutason ikkunasta se siivilöityi teoksen ”ilmaosan” läpi, kattoikkunasta suoraan.

Katsojan kokemus on Heikkilälle tärkeä, vaikka sitä on mahdotonta ennakoida. Heikkilä haluaa, että hänen teoksiaan tarkastellaan läheltä. Kiasmassa kaksi teoksen osaa oli ripustettu selät vastakkain. Kun suuria teoksia on katsottava rajatussa tilassa hyvin läheltä, katsoja joutuu tavallaan niiden osaksi.

– Olen pohtinut paljon myös tekijyyttä. En ole loppujen lopuksi teosten tekijä yksilönä, ne syntyvät vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Kuvatkin syntyvät pitkälti fysikaalisia ilmiöitä hyväksi käyttäen.

Heikkilä teki osan Kiasma Commission -teoksista työhuoneelle rakentamassaan vesialtaassa, jossa hän ”marmoroi” teosten pintoja vedessä kelluvassa musteessa. Hän osallistui teosten syntyyn, mutta lopputulos oli osin yllätys.

 Taiteen suhde ilmastonmuutokseen pohdituttaa

Alma Heikkilä on Mustarinda-yhteisön perustajajäseniä. Se on taiteilijoiden ja tutkijoiden yhteisö, joka edistää jälkifossiilista yhteiskuntaa, taiteen ja tieteen yhteistyötä.

– Olen kiinnostunut luonnosta, erittäin huolestunut ilmastomuutoksesta ja ympäristökriiseistä. Pohdin välillä paljon, ovatko oma toimintani ja teokseni järkeviä suhteessa siihen. Haaveilen, että taideinstituutiotkin ottaisivat ympäristön nykyistä enemmän huomioon näyttelyiden käytännön järjestelyissä.

Omalta osaltaan Heikkilä kompensoi näyttelynsä aiheuttamia päästöjä ostamalla osalla Commissionvaroista 11 hehtaaria metsää kansallismaisemasta, Kolin läheltä. Palsta on nyt suojeltu.

Teksti: Riitta Gullman
Kuva: Kansallisgalleria / Petri Virtanen

 

---

Tieteen ja kulttuurin tekijöitä.

Haastattelu on julkaistu säätiön vuosikertomuksessa 2019.