Lirinä on ääntä matkiva sana. Niin ovat myös huhu ja kapina, vaikka se ei enää ole yhtä selvää. Jeongdo Kim kirjoittaa tietokirjaa tällaisista muuttuneista onomatopoieettisista sanoista.
Lukiossa Jeongdo Kim halusi opiskella jotain muuta kuin kaikki muut. Esimerkiksi jotain tyystin englannista poikkeavaa kieltä. Hänelle selvisi, että eurooppalaisista kielistä suomi, unkari ja viro olisivat sellaisia kieliä. Etelä-Koreassa suomea ei voinut opiskella, mutta Japanissa saattoi. Se ratkaisi asian.
– Olen syntynyt Japanissa ja halusin palata sinne. Hakeuduin siis Tokain yliopistoon lukemaan suomen kieltä, Kim muistelee.
Vuosi oli 2008. Runsaat viisi vuotta myöhemmin Kimin gradu valmistui Helsingin yliopistossa. Se käsitteli suomen ääntä jäljitteleviä eli onomatopoieettisia* sanoja. Hieman myöhemmin gradun aihe alkoi laajentua väitöskirjaksi. Se hyväksyttiin syksyllä 2019.
Yleistajuisesti onomatopoieettisista sanoista
Väitöstyössään Jeongdo Kim käsitteli sanoja, jotka ovat muuntuneet aikojen saatossa niin, että selkeä yhteys ääneen on kadonnut niistä. Myös sanojen merkitys on muuttunut. Kielitieteessä tätä kutsutaan onomatopoieettisuuden haalistumiseksi.
Väitöstyön loppuvaiheessa Kim alkoi työstää sen aineistoon pohjautuvaa yleistajuista tietokirjaa onomatopoieettisperäisestä sanastosta ja sen kehityksestä suomen kielessä. Kordelinin säätiö tukee tietokirjan kirjoittamista.
– Muihin kieliin verrattuna suomessa tavataan usein, että sanat, jotka alun perin kuvaavat jotain konkreettista, luonnollista ääntä, muuntuvat merkitykseltään abstrakteiksi. Yksi esimerkki on kapina. Se on tarkoittanut melua ja metelöintiä, mutta nykyään se merkitsee vastarintaa, Kim taustoittaa.
Hän on käynyt läpi valtavan määrän sana-aineistoa mm. Nykysuomen sanakirjasta, Suomen murteiden sanakirjasta, vanhoista lehdistä sekä Kotuksen suomen murteiden arkistosta. Yksin Kotuksen murrearkistossa on kuusi miljoonaa sananippua. Hän on luokitellut tarkastelemansa sanat 16 merkitysryhmään.
Muihin kieliin verrattuna suomessa tavataan usein, että sanat, jotka alun perin kuvaavat jotain konkreettista, luonnollista ääntä, muuntuvat merkitykseltään abstrakteiksi.
Jospa nuoretkin innostuisivat kielestä
Kim käsittelee kirjassa mm. ääntä matkivien sanojen ominaispiirteitä ja alkuperää. Suurin osa niistä on hyvin vanhoja ja palautuu jopa kantasuomeen, hän väittää. Hän käsittelee myös niiden merkityksen muuntumista. Tärkeä osa kirjaa on sanahakemisto. Se havainnollistaa, kuinka paljon onomatopoieettisia tai sellaisista sanoista peräisin olevia sanoja suomen kielessä on.
– Omalla alallani, historiallisessa kielitieteessä, on aiemmin ollut hieman ennakkoluuloinen asenne näitä sanoja kohtaan. Niitä on pidetty vähän lapsellisina, ei oikein tutkimisen arvoisina. Nykyään ne ovat päässeet enemmän esille, Jeongdo Kim kertoo.
– Väitöskirjani ohjaaja Janne Saarikivi sanookin minun olevan kielitieteessä marginaalin eli sanastontutkimuksen alallakin vähän periferiassa. Siis marginaalin marginaalissa. No, elämäntyöni on joka tapauksessa työskennellä suomen kielen parissa, Kim hymyilee.
Jeongdo Kim toivoo, että ääntä matkivien sanojen makustelu saisi nuoretkin kiinnostumaan kielestä.
– Jospa he saisivat tietää, että suomi on näin värikäs ja mielenkiintoinen kieli!
* Termionomatopoieettinen on johdettu muinaiskreikan ilmaisuista onomata, ”nimen”, ja poiein, ”tehdä”, joten oikeampi muoto sisältää i-kirjaimen, vaikka muotoa onomatopoeettinen käytetään paljon.
Teksti: Riitta Gullman
Haastattelu on julkaistu säätiön vuosikertomuksessa 2020.