Kordelinin säätiö palkitsi Turun arkkihiippakunnan piispan Mari Leppäsen työstä tasa-arvon, ihmisoikeuksien ja oikeudenmukaisuuden puolustajana. Piispana hän toivoo puhuvansa kieltä, jota ihmiset ymmärtävät.
Suomi polarisoituu yhä voimakkaammin. Jako meihin ja muihin näkyy esimerkiksi koventuneina asenteina maahanmuuttajia, vähemmistöjä ja naisia kohtaan. Piispa Mari Leppäsen mukaan kirkon tehtävä on edistää dialogia, jossa toisen erilainen ajattelutapa ei näyttäydy uhkana vaan rikkautena.
”Kirkko on edelleen merkittävä yhteiskunnallinen toimija. Sen poikkeuksellinen voimavara on ruohonjuuritason työ, joka tavoittaa kaikenlaisia ihmisiä”, Leppänen perustelee.
Hänen mukaansa poliittisessa keskustelussa luodaan tällä hetkellä vastakkainasettelua, mutta sama ilmiö ei näy ihmisten kohdatessa oikeassa elämässä. Piispa antaa esimerkin Raision seurakunnan Yhteinen pöytä -tapahtumasta, jossa vapaaehtoiset tarjoavat aterian yli 150 osallistujalle.
”Kun istuimme saman pöydän ääressä vapaaehtoisten ja osallistujien kanssa, huomasimme nopeasti, että meillä on paljon yhteisiä ajatuksia siitä, millaista hyvä elämä on”, Leppänen kertoo.
Hänestä erityinen vastuu ilmapiirin kiristymisestä on päättäjillä. Poliitikoilla on suuri rooli siinä, luovatko he puheillaan vastakkainasettelua vai yhteyttä.
Tavallisen ihmisen äänitorvi
Mari Leppäsen polku piispaksi ei ollut suoraviivainen. Lapsuuden perheestä mukaan tarttui teologi-äidin ja uskonnontutkija-isän ennakkoluuloton ja avoin tapa tarkastella uskontoja ilmiöinä. Leppänen opiskeli folkloristiikkaa ja työskenteli valmistumisensa jälkeen elämäkertatutkijana.
”Siihen aikaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seura keräsi arkistoon elämäkertoja, kirjeitä ja päiväkirjoja. Pääsin syventymään aitoihin, arkisiin ihmiskohtaloihin virallisen historiankirjoituksen takana. Minua ohjaa edelleen syvä kiinnostus ihmiseen”, Leppänen kertoo.
Teologiaa hän päätti alkaa opiskella vasta työskenneltyään kirkon tiedottajana.
Nyt Leppänen on taustastaan kiitollinen.
”Ennen kuin minusta tuli pappi, minulla oli jo vahva kulttuurintutkijan identiteetti. Ajattelen, että se näkyy edelleen siinä, miten työtäni teen. En katso yhteiskuntaa vain kirkon ikkunasta, vaan teologian rinnalla ammennan kulttuurintutkimuksesta”, Leppänen kuvaa.
Kun Leppänen osallistuu julkiseen keskusteluun, hän ei ajattele ensisijaisesti ajavansa kirkon asiaa. Hän toivoo, että hänen puheenvuoroissaan kuuluisi niiden ihmisten ääni, jotka eivät saa ääntään kuuluviin yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Sivistys on kykyä lukea muita
Juuri nyt Leppästä huolestuttaa kansalaisyhteiskunnan mureneminen, lapsiperheköyhyyden kasvu ja maahanmuuttajiin kohdistuva ulossulkevat puhe. Ne ovat hänen mukaansa vakavia signaaleja arvojen koventumisesta.
Leppäsen mukaan sivistyneen yhteiskunnan mittari on se, kuinka pidämme huolta niistä, jotka eivät itse siihen pysty. Hän muistuttaa, että Suomen nousu köyhästä kehitysmaasta nykyiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi perustui ennen kaikkea myötätuntoon ja yhteiseen vastuuseen.
”Suomi on historiallisesti ollut pieni ja harvaan asuttu maa, jossa on vaikea pärjätä, jos ei osaa myös tehdä yhteistyötä ja turvautua toisiin. Oma hyvinvointimme on aina sidoksissa ympärillä olevien ihmisten hyvinvointiin”, Leppänen sanoo.
Leppäsen mukaan suomalaisten on tärkeää tuntea oma historiansa ja luterilainen kulttuuriperintö. Sen puolustaminen ei kuitenkaan saa tarkoittaa muiden uskontojen tai moninaisuuden pelkäämistä tai alistamista.
”Lukutaito on demokratiataito. Sivistys ei ole vain lukeneisuutta, vaan kykyä ymmärtää maailmaa, toisia kulttuureja, historiaa ja ihmisiä. Taiteella ja tieteellä on pienen maan pärjäämisen kannalta elintärkeä rooli”, Leppänen korostaa.
Suomi on historiallisesti ollut pieni ja harvaan asuttu maa, jossa on vaikea pärjätä, jos ei osaa myös tehdä yhteistyötä ja turvautua toisiin. Oma hyvinvointimme on aina sidoksissa ympärillä olevien ihmisten hyvinvointiin.
Kun papilta katosivat sanat
Leppänen ei pelkää avata keskustelua aiheista, jotka nostavat myrskyn kirkon sisällä tai ulkopuolella. Vuonna 2021 hän kirjoitti yhdessä Johanna Hurtigin kanssa kirjan Maijan tarina, joka käsitteli lasten seksuaalista hyväksikäyttöä vanhoillislestadiolaisissa yhteisöissä. Samana vuonna Leppänen vihittiin papiksi ensimmäisenä vanhoillislestadiolaisena naisena. Se oli herätysliikkeelle liikaa.
”Etäännyin liikkeestä, jossa olin kasvanut. Menetin samalla hengellisen kieleni. Jouduin opettelemaan uuden tavan puhua Jumalasta”, Leppänen kertoo.
Yhtäkkiä tutuille aiheille ei ollut enää sanoja. Leppänen kertoo tehneensä tietoisen matkan kirkon perinteisistä sisäpiiri-ilmaisuista uudenlaiseen, arkisempaan tapaan puhua.
”Yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuminen on tärkeä osa piispan työtä. Tila sanoa ei kuitenkaan tule annettuna, vaan se on joka kerta lunastettava uudelleen. On kyettävä puhumaan samaa kieltä ja samoista aiheista kuin muutkin. Toivon, että äänensävyssäni kuuluu kristillinen usko ja luottamus”, Leppänen sanoo.
Tunnustus antaa uskoa omalla tekemiselle
Rohkean julkisen keskustelijan rooli on paineistettu. Viime keväänä Leppänen jäi muutaman kuukauden pituiselle virkavapaalle. Vapaa merkitsi Leppäselle ajattelun tilaa, hiljaisuutta ja hetken etäisyyttä työstä.
”Kaipasin lisää rohkeutta. Etäämmältä näki myös sen kaiken hyvän, minkä keskellä saan tehdä töitä. Tuntuu, että vapaan aikana ryhtini suoristui ja ajattelu kirkastui”, Leppänen kuvaa.
Alfred Kordelinin säätiön palkinto tuntuu Leppäsestä vahvistukselta omalle tekemiselle. Hänestä tuntuu hyvältä, että kirkossa tehtyä työtä arvostetaan.
Tunnustus antaa Leppäselle rohkaisun ja selkärankaa olla antamatta periksi kovallekaan kritiikille.