Arkeologin ja geenitutkijan kohtaamisesta lähti liikkeelle ainutlaatuinen tutkimushanke, jolla selvitetään suomenhevosen perimää, varhaisvaiheita ja kulttuurihistoriaa
Hevonen on tärkeä kumppani ja perheenjäsen, ja niin se on ollut ennenkin. Kun talon hevonen lopetettiin, moni isäntä otti toveristaan jouhitukon muistoksi. Nyt nämä jouhet avaavat ikkunoita suomenhevosen historiaan. Helsingin yliopiston tutkijatohtorit, geneetikko Karin Hemmann ja arkeologi Tuija Kirkinen ovat parin vuoden aikana keränneet ennen vuotta 1950 syntyneistä suomenhevosista peräisin olevia näytteitä. Kansalaisilta ja museoista saatuja näytteitä on jo yli kaksi sataa, ja lisää tulee: jouhia, hampaita, luita, hevostarvikkeita ja jouhia sisältäviä esineitä. Vanhimmat näytteet ovat peräisin yli 150 vuoden takaa. Tutkijat ovat myös saaneet vinkkejä hevosten hautapaikoista.
Hemmann ja Kirkinen luotsaavat suomenhevosen varhaisvaiheita selvittävää tutkimushanketta. Kordelinin säätiö rahoittaa sitä kaksi vuotta suurille kulttuurihankkeille myönnettävällä rahoituksella. Vuodelle 2019 hanke sai 109 000 euroa. Monitieteinen tutkimushanke selvittää geenitekniikan avulla hevosnäytteistä eristettävästä dna:sta ensin muutamia väriin ja hevosen kokoon vaikuttavia geenejä, emälinjassa periytyviä mitokondrion dna:n ns. haploryhmiä sekä geenimutaatiota, DMRT3:a (nk. ravigeeni) ja MSTN:ää (nk. sprinttigeeni). Haploryhmät ovat erityisen mielenkiintoista suomenhevosen alkuperän kannalta. Hemmannia kiinnostaa erityisesti, milloin ja mitä kautta DMRT3-mutaatio on kulkeutunut suomenhevoseen. Mutaation omaava hevonen pystyy säilyttämään ravin tahdin kovassakin vauhdissa.
‒ Mutaatio on tavattu jo 800-luvulla Englannissa, sitten 1000-luvulla Islannissa, mutta ei missään muualla. Meiltä se löytyy aivan 1900-luvun alusta peräisin olevista näytteistä. Missä ja milloin se ilmestyy suomenhevoseen? Karin Hemmann pohtii. Näiden ns. geenimarkkerien ilmestyminen nykyisin Suomena tunnetulle alueelle valottaa hevosten historian ohella ihmisten liikkeitä.
Eri puolilla maata erilaisia hevosia
Hevosnäytteiden dna:ta on alettu analysoida Oulun yliopistossa syksyllä 2019. Dna-näytteet jäävät talteen, joten myöhemmin niitä voidaan tutkia paljon alkuvaihetta laajemmin. Maailmalla selvitellään parhaillaan, mikä hevosen geeni määrittelee mitäkin proteiinia ja ominaisuutta. Tuloksia voidaan hyödyntää myös suomenhevostutkimuksessa. Dna-tulosten kautta Hemmann ja Kirkinen pääsevät konkreettisesti rakentamaan karttaa ajan ja paikan suhteen. Milloin ja missä mikäkin ominaisuus ilmestyy suomenhevoseen? Miten ne ehkä ovat siirtyneet ajan kuluessa? Kirkinen ja Hemmann toivovat saavansa vielä reilusti lisää hevosnäytteitä. Suomenhevosia on ollut paljon, ja niiden määrään nähden aineistoa on vielä melko niukasti. Näytteitä kaivataan lisää erityisesti Itä-Suomesta. Tämä on tärkeää, sillä suomenhevoset ovat olleet erilaisia eri puolella maata. Länsirannikolla hevoset ovat olleet suuria ja melko jykeviä, idässä pieniä ja ketteriä. ‒ Paikallisia hevospopulaatioita on ollut paljon, ja haluaisimme kattaa koko Suomen mahdollisimman hyvin, Karin Hemmann toivoo.
Paljon tietoa on katoamassa
Tutkimushankkeen toinen puoli liittyy suomenhevosen kulttuurihistoriaan, kuten hevoseen liittyviin esineisiin, hevossukuihin liittyvään tietoon, tarinoihin ja perinteisiin. Tällä on jo tulenpalava kiire. ‒ On valtavasti hiljaista tietoa, joka on katoamassa tai jo kadonnut ihmisten mukana. Myös paljon materiaalia häviää, kun perikunnat alkavat selvittää jäämistöjä, Tuija Kirkinen huomauttaa. Projektissa on kolme päätutkimuslinjaa. Yksi on biologisen kulttuuriperinnön säilyttäminen, eli kotieläimien ja domestikoitujen kasvilajien perimän tallentaminen. ‒ Yleensä biologisella kulttuuriperinnöllä tarkoitetaan maatiaisrotujen kaltaista elävää biologista kulttuuriperintöä. Niiden nykypopulaatioita on tutkittu, mutta olennaiset taustat puuttuvat. Karvanäytteiden kaltaisen aineiston kautta päästään käsiksi siihen, millaisia juuri Suomen oloihin jalostetut varhaiset eläimet olivat. Näitä aineistoja ei tällä hetkellä tallenna systemaattisesti kukaan, Kirkinen toteaa. Yksi tutkimushankkeen tavoite onkin löytää paikka, joka ylläpitäisi biologisen kulttuuriperinnön kokoelmia ja luettelointia sekä välittäisi siitä tietoa laajasti tiedeyhteisölle. Toinen tutkimuslinja on yhteisöarkeologinen. ‒ Tässä tapauksessa meillä on hevosihmisten yhteisö. Se läpäisee koko Suomen, kaikki sosiaaliluokat ja siihen kuuluvat ihmiset ovat paljon tekemisissä keskenään. Tämä on ainutlaatuinen esimerkki siitä, miten kansalaisten kanssa toimitaan tieteen menetelmiä noudattaen, Kirkinen innostuu.
Kolmas tutkimuslinja perehtyy hevosten hautaamisen kulttuuriin. Mitä meistä ihmisistä kertoo se, kuinka eläintä kohdellaan sen kuollessa? Onko se jätettä vai saako se hienon hautauksen? ‒ Ihminen on ollut läheisessä kontaktissa eläimeen. Tästä syntyy kiinnostava kontrasti nykyajan tuotantoeläinkulttuuriin. Perinteisessä maataloudessa suhde tuotantoeläimeen on ollut erilainen, ja eläinhaudat ovat yksi ikkuna siihen kulttuuriin. Nykytyyppinen eläinten tehokkuusajattelu on kuitenkin varsin nuorta, Tuija Kirkinen muistuttaa.
Harjat hulmuavat vielä haudassa
Elokuussa 2019 tutkijat pääsivät Elimäellä kaivamaan erityisen hyvin säilynyttä hevoshautaa. Se kuuluu kahdelle nimiravurille, Valokkaalle ja Rymy-Murrolle, jotka lopetettiin yhtä aikaa talvella 1953. Hauta osoittautui monessa mielessä aarrearkuksi. Savipitoinen maa oli säilönyt ruumiit niin, että eläinten karvatkin olivat tallella. Karvatutkimukseen erikoistunut Tuija Kirkinen oli löydöstä sydän mykkyrällä. Karvatutkija pystyy päättelemään paljon eläimen karvan perusteella. Kaivauksiin osallistuneilla olivat sydämet mykkyrällä myös liikutuksesta. Hevoset oli aseteltu havupedille, harjat järjestelty kuin hulmuamaan juostessa, jalat vetävään askeleeseen. Hautaan oli tuotu olkea ja kauranjyviä. Kun pariviikkoiset kaivaukset oli viety päätökseen, hevosten jäännökset aseteltiin paikoilleen, hautaan laskettiin kauralyhde, hauta täytettiin ja Pohjois-Elimäen Hevosystäväinseuran jo aiemmin haudalle pystyttämä muistokivi sijoitettiin takaisin paikalleen. Sitten juotiin isolla joukolla muistokahvit. Kuin hautajaisissa konsanaan.
Tutustu hankkeeseen:
https://www.helsinki.fi/fi/tutkimusryhmat/biologisen-kulttuuriperinnon-monitieteiset-tutkimusstrategiat
Kuka?
- Karin Hemmann, FT, Tutkijatohtori, Helsingin yliopisto, biologia, genetiikka. Hankkeen vastuullinen tutkija. Oma suomenhevonen Satakymppi, tutummin Elsa.
- Tuija Kirkinen, FT, tutkijatohtori, Helsingin yliopisto, Kulttuurien osasto / arkeologia. Arkeologi, joka on erikoistunut eläinarkeologiaan ja kuitututkimukseen.
- Luotsaavat Helsingin yliopiston suomenhevosen varhaisvaiheita selvittävää tutkimushanketta
- Suuret kulttuurihankkeet -apuraha 109 000 euroa Alfred Kordelinin säätiöltä ensimmäiseksi vuodeksi vuonna 2019
Teksti: Riitta Gullman
Kuvat: Tuija Kirkinen, Karin Hemmann