Väistämätön polku toimittajaksi

”Joillain ihmisillä on temperamentti, joka mahdollistaa hyvin erilaisia vaihtoehtoisia uria, mutta minulle toimittajan ura on ollut tavallaan väistämätön. Rakastan kirjoittamista, matkustamista ja sitä, että saan keskittyä yhteen asiaan jonkin aikaa hyvin, hyvin intensiivisesti. Tutkijaksi olen uumoillut olevani liian levoton, samoin koodariksi. Tein lehtiä jo lapsena.

Johtui oikeastaan Irakin sodasta, että päädyin uutistyöhön jo parikymppisenä. STT tarvitsi nopeasti yövuorolaisia, kun sota oli syttymässä alkuvuodesta 2003, ja kesätyötä hakeneita opiskelijoita palkattiin ulkomaandeskiin aika lailla pystymetsästä. Kasvoin ammattiin aikana, jolloin internet mullisti journalismia ja tuhosi perinteisiä työpaikkoja, ja nettiä tunteva nuori toimittaja saattoi päästä suuriin saappaisiin. Olen toimittajana mediakriisinatiivi: olen tehnyt töitä myös melko 1900-lukulaisissa toimituksissa, mutta alan murros on aina ollut läsnä ja ohjannut omia tehtäviäni. Olen ollut mukana perustamassa monia digitaalisen journalismin kokeiluja, joista Long Play on sitten ollut pysyvin ja menestyvin.

Etenin uutisista vähä vähältä pidempiä tekstimuotoja kohti. Uutistyö on ihanaa, mutta eniten nautin, kun saan todella syventyä yhteen aiheeseen, katsoa sitä kaikista mahdollisista suunnista ja selittää lukijallekin, miksi juuri tämä on tärkeintä ja kiinnostavinta maailmassa.”

Ihmisen ja muun luonnon mutkikas suhde kiehtoo

”Yksi teema, jonka pariin palaan, on elintasoamme ylläpitävän globaalin yritystoiminnan dynamiikka: ne loputtoman yleiset tilanteet, joissa toiminnan ekologinen ja sosiaalinen konteksti on paikassa A, ja kuluttajat ja osakkeenomistajat paikassa B. Esimerkiksi vaikka Kongon kaltaisissa paikoissa louhittavat mineraalit, joiden varassa käyttämämme teknologia toimii ja jauhaa voittoja teknologiayritysten omistajille. Tai Thaimaan farmit ja tehtaat, jotka valmistavat hedelmämehumme. Miten tieto kulkee näiden paikkojen välillä? Miten raha kulkee, millaisia riskejä toimintaan liittyy ja kuka ne kantaa? Kenellä on vastuu siitä, mitä näissä prosesseissa tapahtuu? Ajattelen, että journalismin tehtävä on kertoa siitä, että vaikka kaikki on monimutkaista, kaikki palautuu todellisiin ihmisiin ja ekosysteemeihin. Mutkikkuudesta huolimatta aina kannattaa kysyä kysymyksiä vastuusta.

Olen kirjoittanut paljon internet-aiheista: yksityisyydestä ja valvonnasta ja julkisen keskustelutilan siirtymisestä arvaamattomien suuryritysten käsiin. Toisaalta myös myönteisemmistä vaikutuksista: siitä, miten teknologia voimistaa marginalisoituja ääniä ja murtaa hierarkioita.

Kirjoittamistani pitkistä Long Play -jutuista Marsin tarhurit – siis Kordelinin säätiön tukema Biosfääri 2 -juttu – on minulle rakkain. Toinen erityisen tärkeä on syksyllä 2018, ennätyskuivan kesän jälkeen ilmestynyt Hyvin huono vuosi. Tein noita molempia juttua hyvin pitkään ja täysillä heittäytyen. Niiden takana on satoja ja satoja tunteja työtä ja kymmeniä haastatteluja, paljon sellaistakin selvitystyötä, joka ei lopputuotteessa näy. Juttuja yhdistää ajatus ihmisen ja muun luonnon mutkikkaasta suhteesta, joka tiivistyy mielessäni kolmeen kysymykseen: Kykeneekö ihminen hallitsemaan oman toimintansa vaikutusta kotiplaneetan kaasukehään? Kykeneekö ihminen hallitsemaan oman toimintansa vaikutusta biodiversiteettiin? Miten ruoantuotanto järjestettäisiin niin, että se täyttää ihmiskunnan tarpeet samalla, kun otamme kaksi ensimmäistä kysymystä haltuun?

Apurahalla syntyi lopulta pitkä Long Play -juttu Marsin tarhurit, joka julkaistiin heinäkuun 2019 lopussa. Jutun julkaisemisen yhteydessä Long Play järjesti avaruusaiheisen iltaklubin Helsingin Mascot-baarissa. Siellä avaruudessa selviytymisen mahdollisuudesta ja sen valloittamisen oikeutuksesta keskustelivat kosmologi Syksy Räsänen, astrobiologi Kirsi Lehto, Ilmatieteen laitoksen tutkimuspäällikkö Pekka Janhunen, tähtitieteen sekatyöläinen ja Ursan tiedottaja Anne Liljeström sekä avaruusantropologi Aleksi Ilpala, ja Tuula Amberla esiintyi. Ilta oli menestys! Yllättäen se päätyi ikuistetuksi kirjaan lähes välittömästi: Pauliina Haasjoki kuvaa sekä Marsin tarhurit -juttua että Mascotin iltamia Himmeä sininen piste -esseekokoelmassaan.” 

Jättihanke tavoitteli pysyvää asutusta Marsiin

”Biosfääri 2 oli yksityinen jättihanke, jonka tavoitteena oli luoda pysyvää ihmisasutusta Marsiin. Ideaa testattiin 1990-luvun alussa Arizonan aavikolle rakennetussa valtavassa, täysin ilmatiiviissä rakennelmassa. Euroopasta ja Yhdysvalloista valitut kahdeksan koehenkilöä muuttivat kahdeksi vuodeksi asumaan täyteen eristykseen tähän erikoiseen avaruuskasvihuoneeseen. Nimi viittasi maapallon elämää uhkuvaan ja itseään säätelevään biosfääriin, elonkehään: Biosfääri 2 olisi sen pienoismalli. Odotukset olivat suuret ja hanketta seurattiin Suomessakin, missä minä, avaruudesta innostunut vantaalaislapsi, kuvittelin muuttavani aikuisena Marsiin.

Lopulta homma meni kaikilla mahdollisilla tavoilla pieleen. Koehenkilöt jaksoivat joten kuten kaksi vuotta eristyksissä, mutta psykologiset, ekologiset ja taloudelliset romahdukset olivat rajuja. Kuvun alla kärsittiin hiilidioksiditason nousun odottamattomista seurauksista, pölyttäjäkadosta ja korallituhosta. Steve Bannon kutsuttiin setvimään perustajien välisiä riitoja, ja sekoilu vain kiihtyi. Jälkipolville jäi käteen lähinnä kuriositeettina kuitattu tarina jättiläismäisestä, julkisesta epäonnistumisesta – ja varsin hieno, ilmatiivis, avaruusalukselta näyttävä tutkimuskeskus keskellä autiomaata.”

”Matkustin touko-kesäkuussa 2019 ensin New Mexicoon, missä joukko Biosfääri 2:n koehenkilöitä ja suunnittelijoita yhä elää 50 vuotta vanhalla Synergia Ranchilla, joka on eräänlainen kokeellinen tiedehippiyhteisö autiomaassa. Se oli unohtumaton vierailu! Sain tavata oman sukupolvensa todellisia pellepelottomia ympäristössä, joka monilta osin vaikutti vuonna 1969 kootulta aikakapselilta. Sitten suuntasin Arizonaan, kohti Sonoran autiomaata ja itse Biosfääri 2:ta. Sain asua siellä kolme päivää, penkoa kaikki kuvunalaisen sademetsän kolkat ja salaiset konehuoneet, ja seurata tutkijoita työssään. Varhain aamulla ja myöhään illalla tuijotin rakennusta haltioitumisen vallassa.

Biosfääri 2: tarinasta paljastui hämmentäviä yhtäläisyyksiä ajankohtaisiin aiheisiin: ilmastonmuutokseen, biodiversiteettikatoon, uusfasismin nousuun. Avaruusscifiähän on aina käytetty ajankohtaisten yhteiskunnallisten kysymysten kuvaamiseen, ja mietin, voisiko myös tämä tosielämän ihmeellinen Mars-saaga taipua kuvaukseksi asioista, jotka ihmiskunnan on ratkaistava omalla kotiplaneetallaan. Sitten minulle selvisi, että Arizonan yliopisto tekee Biosfääri 2:ssa nykyään ilmastotutkimusta, ja aihe alkoi todella vetää mukanaan. Kun huomasin selittäväni asiaa kaikille, tutuille ja tuntemattomille, totesin että se on kirjoitettava. Valmistauduin lukemalla jotakuinkin kaiken, mitä aiheesta on julkaistu: tieteelliset artikkelit, elämäkerrat sekä pölyiset 1970-luvun pamfletit, joita haalin nettidivareista eri puolilta maailmaa. Istuin myös arkistoissa, mikä on lempipuuhaani, lukemassa sekä Suomessa että muualla aikoinaan julkaistuja Biosfääri 2 -juttuja.

Biosfääri 2:n sademetsä ja valtameri ovat hämmentäviä. Niissä kuhiseva elämän runsaus sekä tarkkaan säädetty lämpötila ja ilmankosteus tuottavat aidon luonnonympäristön tuntua. Sademetsä tuoksuu sademetsältä, meri tuoksuu mereltä. Toisaalta keinotekoisuutta ei pääse pakoon. Lasiset kattopaneelit, niiden takana avautuva aavikko, ja mittauslaitteet tunkeutuvat jokaiseen näkymään. Se on fantastista mutta myös vähän pelottavaa. Biosfääri 2:ssa on helppo kuvitella, että elämä kuvun ulkopuolella on tuhoutunut ja kupu on jonkinlainen epätoivoinen pelastautumiskapseli.

Alkuperäisten koehenkilöiden haastattelujen saaminen ei ollut helppoa. Osa heistä on käsittääkseni myynyt tarinansa oikeudet elokuvayhtiölle, joten haastattelu ei olisi missään nimessä onnistunut. Loput olivat vain hyvin, hyvin varuillaan toimittajien suhteen. Biosfääri 2 on ollut heidän elämänsä suurin käänne, suurenmoinen ja traumaattinen, ja moni pitää sitä vitsinä. Sain todella pitkään vakuutella, että en ole tekemässä pintapuolista ja pilkallista juttua, vaan aivan todella näen heidän hankkeensa arvon ja olen tehnyt taustatutkimukseni kunnolla.”

Miksi ympäristötuhoista ja ilmastonmuutoksen poliittisesta kentästä kannattaa kirjoittaa?

”Ilmastonmuutoksen politiikka on laiminlyöty kenttä. Muutama vuosi sitten huomattiin, että vain noin viisi prosenttia ilmastonmuutoksen tutkimuksen rahoituksesta koko maailmassa annetaan yhteiskuntatieteilijöille. Kyse on kuitenkin ilmiöstä, jolla on suunnattoman suuret vaikutukset esimerkiksi siirtolaisuuteen, vaurauden jakautumiseen, ruokaturvaan ja lainsäädäntöön. Kaikilla ilmastotoimenpiteillä on sosiaalisia seurauksia. Toimittajana haluan tehdä noita vaikutuksia näkyviksi ja auttaa lukijaa rakentamaan omaa maailmankuvaansa muuttuvina aikoina. Haluan myös ymmärtää niitä, jotka haluavat jarruttaa toimia: heidän motiivejaan ja toimintatapojaan.

Yksi iso ja liian huonosti ymmärretty kysymys on se, ketkä ovat häviäjiä ja voittajia erilaisissa ilmastotoimissa, ja miten se vaikuttaa toimien onnistumismahdollisuuksiin. Toinen kysymys on se, miten historialliset epäoikeudenmukaisuudet vaikuttavat nyt tehtäviin ratkaisuihin. Kolmas on se, onko ylipäänsä mahdollista toteuttaa ratkaisuja, jotka ovat nopeita, paikallisesti toimivia ja globaalilla tasolla merkittäviä. Ilmastopolitiikka ei missään nimessä ole teknisen pulman selvittämistä – keksitään ratkaisu ja määrätään kaikki valtiot toteuttamaan sitä! – vaan loputonta nuorallatanssia eri intressien välillä.

Lue Marsin tarhurit -juttu Long Playssa

Kuka?

Teksti: Hanna Nikkanen
Hanna Nikkasen Kuva: Pentti Vähätalo

---

Tieteen ja kulttuurin tekijöitä 6/2023 | 9.10.2023