Kirjailija Petri Tamminen

Matka, jolla olemisen rajallisuus kirkastuu

Rakastunut nuori mies matkustaa 1980-luvun lopussa Prahaan vuoden ajan kerran kuussa, ja se tuntuu kukkarossa. Antiikkiviulun salakuljettaminen ratkaisee rahapulaa. Tämä on kehys Petri Tammisen tekeillä olevalle romaanille, ja tarina on tosi.

‒ Kävin Prahassa kolmetoista kertaa syksyn 1988 ja syksyn 1989 välillä. Opiskelukaverini mukaan Prahasta löytyisi parilla sadalla markalla antiikkiviuluja, joista Suomessa voisi saada kymmeniä tuhansia. Se auttaisi rahapulaan, mutta jos viulun salakuljetuksesta jäisi kiinni, joutuisi työleirille, Tamminen muistelee.

Tamminen päätti ottaa riskin. Hän löysi viulun, toi sen rinkassaan Suomeen ja sai myydyksi. Samalla hän sai ikimuistoisen matkan Prahasta DDR:n, Tanskan ja Tukholman kautta kotiin, ja elämänvaiheen, joka jäi härnäämään mieltä kolmeksi vuosikymmeneksi.

Sopivaa kulmaa kirjoittaa siitä ei vain tahtonut löytynyt.

‒ Juuri ennen koronakevättä tein saman junamatkan uudelleen. Istuin junassa kuin näkymätön mies, miettien, mitä tehtävää nyt toimitan. Ihan pian kaikki albumini, leikekirjani, muistoni ja lipastonlaatikkoni ovat jonkun toisen ongelmajätettä. Tämä salaman lailla valjennut ymmärrys oli aikamoinen asia käsiteltäväksi.

Olemisensa rajallisuuden ymmärtänyt ihminen koettaa kirjassa tarttua kiinni nykyhetkestä, mutta se astuu sivuun, lipsuu otteesta. Elämä on kyllä ihan hyvää, mutta….

‒ Se, että ote nykyhetkestä lipsuu, on tuttua. Mutta se, että tulevaisuus, oletettavasti hiukan nykyisyyttä parempi tulevaisuus on kadonnut… Melkoinen optimisti pitäisi olla, että päättelisi valoisan tulevaisuuden nykyisistä luonnon ja yhteiskuntajärjestyksen vektorisuunnista. Voi vain toivoa, että tiedepuolella sitä optimismia riittää, Tamminen miettii.

Vaatii uskallusta puhua omista asioista

Petri Tamminen on kirjoittanut viitisentoista kirjaa, kuunnelmia ja esseitä. Aiheet ovat aina löytyneet läheltä, mutta niitä on pitänyt etsiä kovasti, hän kuvaa.

‒ Vaatii uskallusta huomata omat asiansa ja puhua niistä. Esimerkiksi Meriromaani syntyi siitä, että valvon öisin murehtien epäonnistumisiani. Ketä sellainen kiinnostaa? Mutta kun tunteen sijoitti 1800-luvun purjelaivakapteenin hahmoon, siitä tuli ihan toimiva pikkuromaani.

Epäilys kalvaa mieltä kaikesta huolimatta.

‒ Tunnen olleeni kirjoittajana hidas ja huono. Olen monesti miettinyt, onko suoranainen itseinho työkalu, jokin oleellinen perusta, vai onko se sitä taakkaa, jonka vuoksi kirjoitan? Luulen kirjoittavani siksi, että tunnen yhteyden toisiin menneen poikki. Yhteys on kirjoitettava.

Prahan matkaajankaan tarina ei antanut lähestyä itseään pitkään aikaan, eikä siitä kirjoittaminenkaan ole ollut helppoa. Välillä se on jumittanut.

‒ Jumi on sitä, että lauseita ei ole. Siinä tilanteessa vain punnerran eteenpäin, tavallisilla konsteilla. ”En siivoa koko keittiötä, järjestänpä vain yhden hyllyn”. Toisin sanoen: Kirjoitan nyt ensin vain sen yhden kohdan. Onneksi kirjoitustöiden pelko ja aloittamisen vaikeus eivät ole missään oleellisessa suhteessa kirjoitustyön imuun. Kirjoittamista voi pelätä, vaikka kuinka paljon ja silti voi kirjoittaa vaikka kuinka rohkeasti.

Kuka?

  • Kirjailija Petri Tamminen, s. 1966 Helsinki
  • Asuu perheineen Vääksyssä ja työskentelee vapaana kirjailijana.
  • Tunnetaan lyhytproosan ja lakonisen huumorin mestarina.
  • Esikoisteos, liuskan mittaisia tarinoita sisältävä kokoelma Elämiä ilmestyi vuonna 1994. Suuren yleisön tietoisuuteen Tamminen nousi Enon opetukset -romaanin Finlandia-ehdokkuudella vuodella 2006. Petri Tamminen on saanut Kalevi Jäntin palkinnon kirjastaan Piiloutujan maa.
  • Tuotantoa on käännety englanniksi, ruotsiksi, saksaksi, tanskaksi, sloveniaksi, latviaksi, tsekiksi, espanjaksi ja puolaksi.
  • Kordelinin säätiö on tukenut Tammisen kirjoitustyötä 12 000 euron työskentelyapurahalla.

Teksti: Riitta Gullman
Kuva: Jonne Räsänen / Otava


Tieteen ja kulttuurin tekijöitä 5/2022 | 2.5.2022

Juttu on julkaistu aiemmin säätiön vuosikertomuksessa 2021.