Kolumni | Markus Leikola: Palkinnot ovat vaihtoehto hierarkioille

”Jokaisen palkinnon saajan urakassa koturneille asti on takana pitkä prosessi ja todennäköisimmin myös yllättäviä käänteitä eikä pelkkää raakaa puurtamista. Mutta palkinnot ovat itsessään prosessi myös. Niiden pähkäily auttaa hahmottamaan sitä, mikä on ajassa ja paikassa olennaista, yhtä aikaa jollakin tapaa jo pinnalla, mutta enemmän esiin nostamisen arvoista. Ja sitä kautta jokainen tunnustus maalaa yhteistä maisemaamme myös väreillä, jotka eivät ole mustanpuhuvia.”

Toimittaja Markus Leikola on kuluneena vuonna toiminut Kordelinin säätiön palkintotoimikunnan jäsenenä. Hän pohtii kirjoituksessaan hierarkioita ja palkintojen merkitystä. Tämänvuotiset Alfred Kordelinin palkinnot julkistetaan torstaina 6.11.2025.

 

Nuorena ajattelin, että sellaiset yhteiskuntaelämän alueet kuin vaikkapa politiikka ja talous ovat rehellisempiä ja objektiivisempia kuin kulttuurialat, koska niissä vuorovaikutus, asemat ja vastaiset mahdollisuudet perustuvat kvantitatiivisten, mitattavien suureiden varaan rakentuville tuloksille: annetut äänet ratkaisevat eduskunta- tai valtuustopaikat ja ovat pohjana hallituksille ja vastuunkannon mandaateille, eurot kertovat yritysidean kyvystä houkutella ostajia ja tehokkaasta tuotanto-osaamisesta.

Sen sijaan kokemukseni oman alma materini hallinnon ytimestä 80-luvulla opiskelijana olivat masentavia: yksi jos toinenkin silmieni editse kiitänyt virantäytön valintaprosessi oli täynnä pelkkää koulukunta- ja selkäänpuukotuspolitikointia. Milloin oli jollakin hakijalla laaja-alaisempi julkaisutoiminta, milloin jollakin paremmat kansainväliset meriitit. Omalla tulevalla alallani, kirjallisuudessa, kahlasin läpi niin klassikkoja kuin kulloisenkin syksyn hittejä, mutta kirjaston syövereistä löytyi vähintään samanveroisia lukuelämyksiä, joista kukaan ei ollut koskaan kuulutkaan – minä mukaan lukien.

Sittemmin academia on petrannut tutkimuksen mitattavuudessa lähes banaalille tasolle asti ja taidemaailma on saanut yhden Nobelin sijaan kokonaisen hierarkian palkintoja – usein mediajulkisuutta ja myyvyyttä edistävine julkisine ehdokasasetteluineen – jännitettäväkseen. Kaikki tämä tukee tiede- ja taideammattien muutenkin vahvasti hierarkista pyramidia, jossa huipulla ovat globaalit megatähdet hyvin resursoituine apujoukkoineen, sitten muu kansainvälinen jengi, kansallinen kärki, piirinmestarit, muut ammattilaiset ja puoliammattilaiset, jotka taiteessa kisaavat edistyneiden harrastajien ja wannabe-toimijoiden kanssa.

Kulttuurissa on kuin onkin hierarkioita siinä kuin muussakin yhteiskuntaelämässä, ja ne ovat useinkin rautaisia, mutta niiden perusta – laadullisuuden varjolla – monesti hähmäinen.

”Omalla tulevalla alallani, kirjallisuudessa, kahlasin läpi niin klassikkoja kuin kulloisenkin syksyn hittejä, mutta kirjaston syövereistä löytyi vähintään samanveroisia lukuelämyksiä, joista kukaan ei ollut koskaan kuulutkaan – minä mukaan lukien.”

Tätä jokseenkin lohduttomalta kuulostavaa maisemaa vasten kolme vuotta Kordelinin palkintoraadissa on ollut kuin pulahdus virkistävässä lähteessä paratiisisaarella. Vilpitön yhteinen pyrkimys, kaukana kavalat poterot, maan parhaat kulttuurikeskustelut. Ja aina myös laatikon ulkopuolisia askelia.

Ei olla haettu parasta, suurinta tai kauneinta – vaikka kylläkin sopivinta palkinnon saajaksi, mutta sopivuus on muokkautunut sitä mukaa, kun on ollut nimiä puntaroitavana. Ei ole haluttu antaa elämäntyöpalkintoa, pönkittää muutenkin pönkitettyä, vaan noteerata jo oman kellotaajuutensa löytäneitä mutta tunnustuksesta vain lisää virtaa saavia, yhteisen hyvän päälle ymmärtäviä ja lähtökohtaisesti käsittämättömän laajalle vaikuttaneita ihmisiä ja yhteisöjä. Sellaisia, jotka olisi pitänyt keksiä, jollei heitä olisi – ja onhan heitä. Vaikka kuinka paljon.

Jokaisen palkinnon saajan urakassa koturneille asti on takana pitkä prosessi ja todennäköisimmin myös yllättäviä käänteitä eikä pelkkää raakaa puurtamista. Mutta palkinnot ovat itsessään prosessi myös. Niiden pähkäily auttaa hahmottamaan sitä, mikä on ajassa ja paikassa olennaista, yhtä aikaa jollakin tapaa jo pinnalla, mutta enemmän esiin nostamisen arvoista. Ja sitä kautta jokainen tunnustus maalaa yhteistä maisemaamme myös väreillä, jotka eivät ole mustanpuhuvia.

”Niin kauan kuin on sivistyksestä, tiedosta ja taiteesta myönnettäviä tunnustuksia, joita ei voi hakea, mutta jotka kohdalle osuessaan siivittävät eteenpäin ei vain saajiaan, vaan koko sitä maan ja maailmanpiiriä, joita he valaisevat, ehkä aavistuksen kirkkaammin, niin kauan on tulevaisuutta. Kuulostaako turhan ylevältä? Höpsis.”

Niin kauan kuin on sivistyksestä, tiedosta ja taiteesta myönnettäviä tunnustuksia, joita ei voi hakea, mutta jotka kohdalle osuessaan siivittävät eteenpäin ei vain saajiaan, vaan koko sitä maan ja maailmanpiiriä, joita he valaisevat, ehkä aavistuksen kirkkaammin, niin kauan on tulevaisuutta.

Kuulostaako turhan ylevältä? Höpsis. Palkintojen myöntämisen ja perusteiden kuuluukin olla poikkeama paitsi hierarkioihin pelkistämisestä, myös arjesta. Sekä hierarkiat että arki meillä on keskuudessamme ilmankin.

 

MARKUS LEIKOLA

kirjoittaja on toimittaja-kirjailija ja Alfred Kordelinin säätiön palkintotoimikunnan jäsen

Alfred Kordelinin säätiö palkitsee sivistyksen edelläkävijöitä. Palkintoja myönnetään yhteiskunnallisesti vaikuttavasta ja ajankohtaisesta toiminnasta tieteen, taiteen ja kansanvalistuksen hyväksi, palkinto on arvoltaan 50 000 euroa. Palkinnonsaajat julkistetaan vuosittain Alfred Kordelinin syntymäpäivänä 6. marraskuuta.

Lue lisää: Alfred Kordelinin palkinto